Ja juttu jatkuu...
Nykyään pikkusisko oleilee kotona, käy koulussa ja elää normaalia 10-vuotiaan elämää. :)
No tietysti ei jokaisen sen ikäisen normaliin elämään ja jokapäiväisiin toimiin kuulu lääkkeet ja jumppatoimet, mutta meillä se on rutiini. :)
On aivan yliyliyli ihanaa kun sisko alkaa hymyilemään ja nauramaan kun sille menee höpöttelemään. ( Ainakin mulle nauraa, mene ja tiedä miksi :D)
Lääkärit sanoi silloin joskus, että siskosta tulee sokea ja kuuro mutta hienosti sanottuna, v***t! :D
Kyllähän me nyt kotona tiedetään kuuleeko ja näkeekö mitään, ja kyllä ne molemmat aistit on tallella.
Sitä, että kuinka paljon näkee ei osaa sanoa mutta jotain aivan varmasti!
Joskus ja kyllä vieläkin mulle on vaikeaa viedä kavereista meille, koska ensireaktio pikkusiskosta jännittää. Ei siksi että häpeäisin siskoa( ei todellakaan!) vaan se kuinka kaverini suhtautuu siskooni.Tärkeää siksi että sisko on mulle erityisen tärkeä ja mieluummin lopetan kaverin kanssa olemisen, kun kuuntelen naurua siitä millainen siskoni on.
Tähän tilanteeseen en ole koskaan onneksi joutunut! :)
Kaikki jotka olen kotiin vienyt ovat olleet aivan normaalisti ja meneet juttelemaan siskolle :) Se saa aina hymyn huulille ja ylpeyden tunteen siitä, että on sellainen pikkusisko! <3
Ja sitten vielä kun sisko antaa takaisin iloisen hymyn kaverille :)
Mulla on kyllä ihanan suvaitsevaisia kavereita!<3
En pysty ajattelemaan millaista elämä olisi, jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut koska rakastan pikkusiskoani kaikesta huolimatta paljon!
Jos on pitkä aika siinä että ollaan nähny niin itku meinaa olla herkässä, kun sen hymynaaman kohtaa :')
On se vaan maailman paras ja vahvin ihminen jonka tiedän<3
Nyt meinaa taas tulla itku ja koska oon koulussa niin lopettelen taas tähän mutta saa kysyä tapahtuneesta ja jos jotain muuta tuli mieleen :) Vastaan parhaani mukaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti