Viikonloppua.

Viikonloppu meni juhlies mummin 70v. synttäreitä. :)

Porukkaa oli paljon ja tuli ihmettelyjä ku oon taas niin kasvanu ( leveyttä ehkä....:D)

Illasta isän työ viettämään iltaa sukulaasten kans ja tuli siinä muutama viinilasillinen juotua. :D

Yöllä 4 aikahan lähin käveleen mumman työ, koska sieltä sain yöpaikan. :) 

Aamulenkinki sain koska auto taas oli toisessa paikassa :D 

Mukavaa ravaalua ympäri kylää. :D

Siinä sitte kävin mummilla hakemassa auton ja sain kakunpaloja mukahan ja sitten vaan soittoa kaveriille, että kuka haluaa palan kakkua. :D 

Lopuksi parasihanakaveri keitti kahvit ja syötiin kermakakku pois,namnam<3

Käytiin shoppailemas sopurahas euronpöydäs, ensin keräsin kaikenmaailman lakkapulloja ja kynttiläkippoja ja kynttilöötä korihin ,mutta sitte tapahtu jotain ja menin saman ringin ja tiputtelin kaiken turhan pois. :D

Mukaan jäi aan tuoksukynttilöitä ja pari kynttilä kippoa. :)

Vihdoon ku pääsin kotiin niin vaan oleilin ja valmistauduun henkisesti kouluun menohon. :)

Niija kun sopurahaan oltiin menos niin oli niiin nättinä taivas!

Oikeen parkkihin piti pysähtyä kuvaamahan. :)

''Tiedän kuinka vaikeeta on löytää se joka tuntuu oikeelta...''

http://www.youtube.com/watch?v=BJcD5GfPwKU


Ei mulla muuta.

Kuveja

Rauhallinen koti-ilta.
Ja kohta saunaan. :)

Lunta!

Tai no sitähän satoi jo eilen, mutta koska oon niin ''kiireinen'' niin huomasin sen vasta tänään. :D

Aamulla piti kävelä kuin ankka, että pysy pystys kaatumatta.... ja ainaki koulun pihas kun kulki kahvimuki kädes :D
Nooppeli oli onneksi aamulla sula :)

Mutta tänään on PERJANTAI ja ajattelin vaan oleilla kotona kaikes rauhas:) Jos vaikka menis saunaan jajajaja no olis vaan :D Eipä mulla mitään elämää enää oo muutaku koulu... :D

Päivittelen illemmalla lisää, koska ei oo tapahtunu vielä mitään erikoosta :)

Kevyttä kertomista 2

Ja juttu jatkuu...

Nykyään pikkusisko oleilee kotona, käy koulussa ja elää normaalia 10-vuotiaan elämää. :)
No tietysti ei jokaisen sen ikäisen normaliin elämään ja jokapäiväisiin toimiin kuulu lääkkeet ja jumppatoimet, mutta meillä se on rutiini. :)

On aivan yliyliyli ihanaa kun sisko alkaa hymyilemään ja nauramaan kun sille menee höpöttelemään. ( Ainakin mulle nauraa, mene ja tiedä miksi :D)

Lääkärit sanoi silloin joskus, että siskosta tulee sokea ja kuuro mutta hienosti sanottuna, v***t! :D
Kyllähän me nyt kotona tiedetään kuuleeko ja näkeekö mitään, ja kyllä ne molemmat aistit on tallella.
Sitä, että kuinka paljon näkee ei osaa sanoa mutta jotain aivan varmasti!

Joskus ja kyllä vieläkin mulle on vaikeaa viedä kavereista meille, koska ensireaktio pikkusiskosta jännittää. Ei siksi että häpeäisin siskoa( ei todellakaan!) vaan se kuinka kaverini suhtautuu siskooni.Tärkeää siksi että sisko on mulle erityisen tärkeä ja mieluummin lopetan kaverin kanssa olemisen, kun kuuntelen naurua siitä millainen siskoni on.
Tähän tilanteeseen en ole koskaan onneksi joutunut! :)
Kaikki jotka olen kotiin vienyt ovat olleet aivan normaalisti ja meneet juttelemaan siskolle :) Se saa aina hymyn huulille ja ylpeyden tunteen siitä, että on sellainen pikkusisko! <3
Ja sitten vielä kun sisko antaa takaisin iloisen hymyn kaverille :)
Mulla on kyllä ihanan suvaitsevaisia kavereita!<3

En pysty ajattelemaan millaista elämä olisi, jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut koska rakastan pikkusiskoani kaikesta huolimatta paljon!
Jos on pitkä aika siinä että ollaan nähny niin itku meinaa olla herkässä, kun sen hymynaaman kohtaa :')
On se vaan maailman paras ja vahvin ihminen jonka tiedän<3

Nyt meinaa taas tulla itku ja koska oon koulussa niin lopettelen taas tähän mutta saa kysyä tapahtuneesta ja jos jotain muuta tuli mieleen :) Vastaan parhaani mukaan!

Kevyttä kertomusta.

Alotan uuden blogin tosi ''kevyellä'' asialla, mutta miksipä en jakaasi sitä tänne? 

Juttu ei ole vielä kokonainen, koska ei voimat riittäny kirjottaa kaikkea kerralla....

Olen valmiiksi pahoillani mahollisista kirjotusvirheistä mutta eipä ne olekkaan tässä olennaisin asia.

Mutta niin siihen asiaan.

Melkein kaikki kirjoitukset, jotka liittyvät lapsiin tai erityisesti vammautuneisiin lapsiin ovat lapsen vanhemman näkökulmasta.

Niinpä kirjoitan isosiskona tästä kaikesta.

Ajatus siitä että tänä vuonna 10-vuotias pikkusiskoni olisi ns. normaali lapsi, juoksentelisi pihalla ja tekisi niitä samoja asioita kuin 3vuotiaana on aika kaukana.

En vain osaa ajatella kuinka erilailla asiat olisivat nyt, jos mitään ei olisi tapahtunut.

Asian kanssa on oppinut elämään, mutta ei kuitenkaan. Se on kaksipiippuinen asia, jota on vaikea edes selittää järkevästi.

7-vuotta sitten pikkusiskoni oli aivan tavallinen 3vuotias, kun hänen ja koko perheeni, suvun, elämä muuttui kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kaikki mitä sinä iltana ja yönä tapahtui kävi niin nopeasti, mutta muistan silti kaiken ja tapahtumat vilisevät nytkin filminauhana päässäni.

Hirvikolari, joka muutti kaiken.

Muistan kuinka äiti ajoi meidät tapahtumapaikalle.

Muistan kuinka istuin kauan kylmässä autossa, jonka äiti jätti kauemmas ja meni itse paikalle.

Muistan kuinka muutamat ihmiset tulivat puhelemaan minulle ja vain yksi ymmärsi laittaa auton käyntiin, lämmityksen ja radion päälle.

Kaikki ne hysteeriset itkut, kun olin tietämätön kuinka oli käynyt ja kelle.

Isäpuoleni ja vanhempi pikkusiskoni olivat selvinneet pahemmilta fyysisiltä vammoilta. Isäpuolellani oli tosin aika pahasti kasvoissa lasinsiruja jotka poistettiin sairaalassa. Sen sain tietää, kun menimme tätini ja mummani kanssa Vaasan Keskussairaalaan haettuamme ensin vaatteita ja muita tarpeellisia tavaroita sairaalalle.

Sitten heräsi kysymys, kuinka pienimmän siskon oli käynyt?

Toimenpidehuoneessa jonne menimme, mumma kysyi hoitajalta/lääkäriltä (liekö tuolla suurta merkitystä) voitaisiinko minulle antaa lääkkeitä, että saisin nukuttua. Minä en halunnut, koska en tuntenut tarvitsevani sellaisia.

Sairaalassa kuulin, että pikkusisko oli saanut osuman päähän mahdollisesti hirven sarvesta. Kaikki halukkaat saisivat mennä katsomaan pikkusiskoani, ehkä viimeisen kerran. Minä en halunnut mennä. Halusin muistaa siskon sellaisena pienenä pellavapäänä, enkä todellakaan sairaalaympäristössä kaikkien letkujen ja laitteiden keskellä. Sairaalassa oltiin valmiita luovuttamaan ja ottamaan letkut irti.

 Pikkusiskoni kuitenkin näytti kaikille ja etenkin sairaalanhenkilökunnalle ettei aio luovuttaa, vaan nosti oikeaa kättään ja sitten alkoi matka mahdollisimman nopeasti Tampereelle.

Siinä yksi esimerkki siitä 3-vuotiaasta pikkutytöstä ennen onnettomuutta, joka ei helpolla luovuta!

Kun pääsin kotiin, olin sitä mieltä, että voisin hyvin mennä seuraavana päivänä kouluun.

Olin vielä nukkumaan mennessänikin sitä mieltä.

Mutta en enää aamulla. Silloin totuus iski vasten kasvoja. Kaikki tuo pahalta unelta tuntunut oli totta.

Tästä asti päivät ovat sumun peitossa, niin etten muista minä päivänä mikäkin on tapahtunut, mutta muistan sen kun ensimmäisen kerran näin pikkusiskoni sairaalassa.

Kasvot turvonneina. Ei enää yhtään samannäköinen kuin ennen. Eloton, kiinni laitteissa ja letkuissa.

Mutta kuitenkin se sama vekkuli pellavapää kuin ennenkin. Vaikea selittää tätäkään tunnetta.

Tampereella pikkusiskolle tehtiin leikkaus, jossa poistettiin kallo oikealta puolelta. Siltä puolelta jonne osuma hirvestä oli tullut.

Tuntui käsittämättömältä ajatella että 3-vuotias pikkutyttö olisi aikuistenteho-osastolla. Ja tuntuu edelleen. Väliä missä ajassa kaikki tämä tapahtui en muista, koska kaikkeen tuntui menevän liian kauan aikaa. 

Jatkan juttua huomenna .

Ps. Joo en oo ittenikää mielestä mikään hyvä kirjottaja, mutta asian vakavuudesta johtuen kirjakieltä vahingos välillä. (:D)